Isomummoilta

Joulukuu 24.12.1939. Neuvostoliitto on kuukausi takaperin hyökännyt Suomeen ja me jouduimme jättämään kotimme ja lähtemään evakkoon puna-armeijan alta. Karjala on miehitetty Neuvostoliiton toimesta, isä on rintamalla ja majoitumme täysin vieraassa paikassa väliaikaisesti ennen lopullista evakkopaikkaa. Tämä on pieni maatila, pari lypsylehmää, kanoja ja lampaita. Majoitumme koko perhe pienessä pihan aittarakennuksessa. Minä, äiti ja viisi muuta sisarusta. Talvi on ollut kylmä, mutta aitassa on onneksi pieni kamina ja siskonpedissä sisarusten kanssa on lämmin nukkua. Äidistä en tiedä onko hän pystynyt nukkua ollenkaan. Hän ei sitä päivisin näytä, mutta öisin kun hän luulee, että me lapset jo nukumme hän rukoilee ja nyyhkyttää isän, meidän ja koko Suomen puolesta. Tuntuu, että hän kantaa harteillaan iltaisin yksin rukoillessaan koko maailman painoa, mutta se kai on äitien tehtävä. Ja minä luulen, että äidit jos jotkut sen painon kykenevät kantamaan. Äidillä on oma pieni hetekka aivan aitan oven vieressä, mistä halla puhaltaa kylmästi, toivon ettei hän vilustuisi.

Tänään on jouluaatto ja tilan rouva on halunnut hyvyydessään antaa meille pienen kinkun. Äiti vaatimattomuudessaan oli sitä mieltä että syömme sen illalla tässä aitassa ilman sen suurempaa juhlaa, mutta minä päätin, että tänään on sentään jouluaatto, Jeesuksen syntymäjuhla ja meillä on tallissa hyvin tilaa. Niin minä reippaana tyttönä järjestin vaatimattoman pöydän ja penkit ja sainpa kyläkaupan mukavalta pojalta valkean liinankin lainaan! Kerroin myös talon emmännälle suunnitelmastani ja hän antoi litran kotikaljaa, puolikkaan ruisleivän, hieman voita jaettavaksi leivän päälle sekä kaksi kynttilää, jotka asettelin lyhyen pöydän molempiin päihin.

Ilta saapui ajoissa, niin kuin talvisin aina ja oli jo pimeää kun saavuin salaisilta menoiltani aittaan, missä vastassa odotti äidin hieman tuima, mutta kuitenkin se tuttu lempeä katse hieman kysyvänä, että missä olen oikein päivän luutinut kun en ole askareissa ollut auttamassa. Vastasin katseeseen lujalla tahdollani ja kerroin määrätietoisesti kaikille, että nyt kammataan hiukset, puhdistetaan pahimmat nuhjut vaatteista ja minua seuraten käymme kaikki talliin. Hetken pölmistyksen jälkeen sain ohjeeni perille ja niin pyhinä kuin tilanne salli, saavuimme talliin johon olin pöydän tilaan nähden oikein somaksi saanut laitettua ja huudahdin “Nyt on joulu ja me syömme hyvästi kinkkua, huuhdomme sen kotikaljalla alas ja laulamme päälle!”

Kyky tehdä ja nähdä kauneutta on tapa elää

Edellä olevan kertomuksen inspiraationa toimii jo edesmennyt Sanni isomummoni. Hän oli Karjalan-evakko ja olen kuullut tarinan kuinka nuoren tyttönä evakon joulua viettäessään mummo on tuonut kinkun pöytään tuon kaiken käsittämättömän epätietoisuuden ja synkkyyden keskellä ja joulusta iloiten huudahtanut, että “Nyt myö syyään hyvin”.

Tuossa tarinassa on jotain niin syvän inhimillistä ja oleellista, että siihen on oikeasti hyvä pysähtyä. Avaan tätä ajatusta isomummojeni ja mummojeni kautta, sillä mielestäni heissä tämä kyky tehdä kauneutta on ainakin minun elämässäni kaikista konkreettisimmin ilmentynyt.

Hetkien arvostus konkreettisesti. Somistetaan keittiön pöytä kukilla. Vieraille nostetaan se vaatimaton Arabian kahviastiasto ja pöytähopeat. Arkiliina vaihdetaan valkoiseen pitsiliinaan ja käydäänpä vielä keittiön sohvan sisustustyynyt pihalla puistelemassa ja kohentamassa kauniiseen muotoonsa. Eikä mikään tässä kaikessa ei ilmennä minkäänlaista itsekeskeistä tai egoistista itsensä nostamista vaan paikat somistetaan, jotta vieras kokee itsensä arvostetuksi. Tuo on aivan tavattoman kaunista ja inhimillistä.

Tuo tapa nähdä kauneutta ja tuoda se esiin on valinta.

Tuo kauneus esiin

Muistatko kuinka lapsena lähes kaikki oli uutta ja hienoa ja niin ihmeellistä. Teit mielikuvituksessasi seikkailuja maailman- ja universumin ääriin ja olit rajoittamaton, häpeää ei ollut olemassakaan, kunnes oli.

Tuosta ensimmäisestä häpeän hetkestäsi hiekkalaatikkosi rajattomuus alkoi kapenemaan ja katosi ehkä kokonaan pois.

Niin kuin isomummoni järjestämä pienen pieni pyhä ja kaunis hetki täysin absurdissa tilanteessa on varmasti monella tapaa tuntunut järjettömältä, niin lähes kaikki elämässäsi tekemäsi valinnat tuntuvat taatusti jostain ihmisestä järjettömältä, mutta jos ne asiat ovat tärkeitä sinulle ja näet niissä sen kauneuden josta merkitys kumpuaa, tee niitä ja mene rohkeasti eteenpäin.

Kyky nähdä kauneutta siellä missä muut eivät sitä näe on tapa elää ja tuoda se esiin muidenkin nähtäväksi.