Leikki

Mainingit kuohuvat rantaan yksitellen kukin vuorollaan. Vesi valuu laiskasti takaisin rantahiekkaa pitkin eikä ehdi saavuttamaan merta, ennen kuin seuraava maininki pyyhkäisee sen yli. Istun loputtoman suuren Atlantin valtameren rannalla jossain Lissabonin sadoista uimarannoista. Keli on leuto ja lämmin tuulenvire puhaltelee aika ajoin etelästä. Se tuntuu mukavalta, kun juoksulenkistä puskeva hiki alkaa pysähtymisen johdosta valumaan. Sää on pilvinen ja horisontti jossain kaukana kaikessa harmaudessaan sekoittuu mereen.

Rannalla on lisäkseni paikallisia lapsia leikkimässä. Nopealla katsauksella heitä on noin viidentoista hengen porukka, ja he rakentavat yhteistuumin hiekasta linnaa vedenrajaan, johon mainingit juuri ja juuri yltävät. Porukassa on selkeä dynamiikka. Kaksi on selviä johtajahahmoja ja heidän välillään on hiljainen mutta lapsellisen läpinäkyvä kilpailu. Molemmat antavat kilpaa ideoitaan linnan toteutuksesta ja keskinäistä konsensusta on elekielestä päätellen ilmeisen vaikeaa löytää. Seitsemän lapsista on tekijöitä, jotka ryhtyvät toimeen, ja linna saavuttaa lopullista muotoaan heidän ansiostaan. Heidän tekemisessä paistaa ilo puhdasta tekemistä kohtaan, mutta tekotavat aiheuttavat pientä erimielisyyttä. Neljä on suunnittelijoita, jotka piirtävät hiekkaan linnan tulevia muotoja, ja kaksi lasta ovat toiminnan sivulla seuraamassa ja keskustelemassa siitä, mitä tuossa oikein tapahtuu. He ovat kuitenkin kaikki tulleet yhden asian äärelle, ja se on leikki.

Siinä lasten toimintaa havainnoidessa ja maininkien hypnoottista rytmiä ihmetellessä huomaan, kuinka niemen kärjen takaa valtava öljytankkeri alkaa hiljalleen lipumaan näkyviin ja suuntaa kohti tuota harmaata horisonttia, jossa taivas sekoittuu mereen ja meri taivaaseen. Pian sitä seuraa vieläkin mahtavampi konttialus, jossa tuhannet, ellei kymmenettuhannet, merikontit muodostavat legomaisen värikkään kokonaisuuden. Konttien sisällä kulkee ihmisten arjen perustavaroita. Joku on tilannut vaatteita, yksi kodin elektroniikkaa ja joku yritys on lähettänyt ison tilauksen matkalle kohti Amerikkaa. Maailma on ääretön, ajattelen. Öljytankkeri edellä varmistamassa, että vielä huomennakin tuo tavaraa kuljettava rahtialus pääsee määränpäähänsä. Molemmat keskeisiä osia yhtä suurta järjestelmää.

Näen kehityskaaren lapsien vilpittömästä leikistä näihin aluksiin ja liikutun. Liikutuksessani on häivähdys haikeutta, lomamatkan tuomaa onnea ja omaa herkkyyttäni. Missä kohtaa tuo lasten iloinen leikki muuttuu ahneeksi aikuisten maailmaksi ja häviää? Vai häviääkö se sittenkään koskaan ja muuttaa vain muotoaan? Se, että leikin nimissä, luonnollisista erimielisyyksistä huolimatta kyetään rakentamaan hiekkalinna, joka aiheuttaa tekijöissään tervettä ylpeyttä ja ihmetystä, muuttuu ahneudeksi, tehokkuuden tavoitteluksi ja kylmäksi kilpailuksi. Tuossa maailmassa leikin ilolle ei ole sijaa, vaan päämäärä on aivan jossain muualla kuin tekemisessä. Tämä voisi olla kyynikon näkemys, mutta en tuossa liikutuksessani täysin osta sitä. Tai ainakin vastustan ajatusta.

Pian haaveiluni katkeaa, kun huomaan, kuinka kolmen hengen porukka hieman vanhempia lapsia alkaa lähestyä leikkivää porukkaa ja heidän aikeensa ei selvästikään ole mielekkäät linnanrakentajien kannalta. Kolmikko jää hetkeksi hieman etäämmälle tarkkailemaan tilannetta. Tämä aiheuttaa linnanrakentajissa selvän muutoksen käytöksessä. He ikään kuin valmistautuvat johonkin. Seuraan mielenkiinnolla sivusta. Roolit muuttuvat, ja kaikilla on nyt yksi päämäärä. Suojata linnaa.

Kolmikko aloittaa hyökkäyksen ja heittelee märkää hiekkaa joukkion päälle. Viidentoista hengen porukalla ei lopulta ole kovinkaan suurta vaikeutta pysäyttää hyökkääjiä ja laittaa heitä kuriin. Sitten tapahtuu jotain odottamatonta. Toinen sivustaseuraajista ottaa tilanteessa johtajan roolin, ja käynnistyy dialogi näiden kolmen kiusaajan kanssa. En ymmärrä kieltä, mutta ymmärrän elekielen ja aistin selvän harmituksen kiusaajista. Dialogia kestää hetken, ja välillä keskustelijoiden ääni kohoaa puolustelevaksi ja syyttelyä sekä suuttumustakin on havaittavissa. Laskeutuu hiljaisuus, ja hetken päästä koko porukka nousee hietikolta ylös ja kaikki ovat hiljaa. Sitten yksi porukasta kohottaa katseensa kohti hyökkääjiä, kävelee heidän luokseen, lausuu jotain ja halaa hieman kiusaantuneen vastenmielisesti yhtä hyökkääjistä.

Tuossa kohtaa tilanne raukeaa. Viidentoista lapsen keskinäinen luottamus on avautunut myös kolmelle muulle. Kolmikko sulautuu leikkivään joukkoon mukaan, ja parinkymmenen minuutin päästä, kun ranta on lasten jäljiltä hiljentynyt, rannalla seisoo mereen hiljalleen mureneva, minussakin hämmennystä yksityiskohdillaan aiheuttava hiekkalinna.